Syömishäiriöpoliklinikalla oli kamalaa. Perhetapaaminen oli kamalaa. Se oli niin hirveää, niin nöyryyttävää, niin noloa ja hävettävää, että mua itkettää. Se ei ollut yhtään reilua. Mut riisuttiin henkisesti aivan alasti - mä seisoin ilkosillani äidin, isän ja kahden sairaanhoitajan edessä. Mutta mä puhuin totta, ainakin ihan melkein. Vieraille ihmisille on helpompi puhua kuin tutuille. Mä keskityin puhumaan vaan niille ja yritin unohtaa, että porukatkin oli siinä huoneessa ja tuijotti mua otsat huolesta rypyssä. Sairaanhoitajat nyökkäili ymmärtäväisesti, äiti huokaili "voi rakas lapsi, voi hyvänen aika, miks sä noin teet" ja isä oli hämillään, suorastaan ihmeissään. Tää on sille täysin vieras maailma, se on 60-luvulla syntynyt mies, ei se oo perillä tällasista.
Aika varhaisessa vaiheessa, oikeastaan jo silloin, kun kiemurrellen tunnustin, ettei taaskaan oo ollut yhtään päivää, jona en ois oksentanut ja että oikeastaan nyt menee vähän huonommin kuin ehkä ikinä, ne hoitajat oli yhtä mieltä siitä, että nyt ois varmaan päiväosaston paikka. "Mitä sä oot mieltä, kato ois tärkeetä saada toi kierre poikki", ne sano muka niin ystävällisinä, ihan kuin ne antais mulle varaa valita. Ja sit ne alko juurta jaksain ylistää sitä paikkaa. Niin kivaa, rentoa, 2-6 nuorta kerralla, syödään yhdessä, jutellaan, rentoudutaan. Voidaan käydä tutustumassa tiloihin, jos se helpottaa. Päiväosasto on auki maanantaista torstaihin, mutta mulla olis töitä torstaina. Niiden mielestä se ei ollut ongelma, "torstaina on muutenkin puolikas päivä vaan juhannuksen takia, tuu kolmeks päiväks ja katotaan sit seuraavaa viikkoa uusiks". Ne selitti, että yleensä lähdetään kahdesta viikosta eli kahdeksasta päivästä, mutta että voidaan jättää mulle tällanen joustovara, kun en oo sinne niin halukas tulemaan. Jos kaikki alkaa sujua, niin ehkä se kolme päivää riittää. Mua ahdisti suunnattomasti, mutta jotenkin en jaksanut tapella vastaan, ja mä sanoin hirveen hitaasti: "Kai se menis." Hoitajat ilahtu: "HYVÄ!!"
Mua vituttaa. Mitä menin lupaamaan.
Fysioterapiassa oli ihan ok. Jostain syystä ahdistuin siellä aika lailla joistain harjoituksista, mutta se fyssaritäti on onneks kiva. Se on toistaiseksi ainut oikeesti kiva henkilökuntaan kuuluva tuolla, vaikka tavallaan kaikki onkin ihan semi mukavia.
Sitten oli vielä lääkäri. Kaikki kunnossa, kuulemma. Veriarvotkin priimat. Se lääkäri tosin sano, että suolat voi silti heitellä, vaikka ne olis ihan okei verikokeissa - mullahan on ollu sydämentykytyksiä. Ne vaan voi sit jotenkin taas tasottua. Ja sit se painotti sitä, että ne voi helposti romahtaa sieltä hyvistä yhtäkkisesti ihan pohjamutiin.
Mulle tuli jotenkin ihan kamala huonommuuden tunne, kun olin fyysisesti kunnossa. En oo sairas, en voi parantua...
Järjestin eilen kauhean kohtauksen puurosta. Meidän lounas veny, ja mulla oli menoa ja hirvee kiire ja sanoin, etten ehdi syödä. Äiti alkoi laittaa ruokaa ja sano, ettei siinä mee kauaa. Kiireessä lämpimän ruuan syöminen on mun painajainen, koska mä en oo syönyt kotona lämmintä ruokaa muutamaan kuukauteen (tai siis oon mutta oon aina oksentanut sen), ja kun on kiire, en tietenkään ehdi sitä purjota. Mun ateriasuunnitelmassa lukee, että jos ei ole saatavilla lämmintä ruokaa, voin korvata lounaan mikropuurolla. Sanoin äitille, että syön puuroa. Äiti väitti, että perunat tulee melkein yhtä nopeasti. Mä anelin siltä: "Äiti oo kiltti ja anna mun syödä puuroa... Mä en kerkee muuten." Anelut ei auttaneet, ja mua alko oikeestioikeestioikeesti ahistaa ihan hirveesti. Äitiäitiäitiäitimähaluunpuuroa!!!! Mä vaan revin hiuksia ja melkeen itkin. Lopulta äiti luki ateriasuunnitelmasta, että saisin oikeesti korvata ruuan puurolla ja anto periks. Puuroa mun ei tarvi oksentaa.
Oksensin silti kolmesti eilen, koska söin suklaakakkua. Ja päivällisen purjosin myös.
En halua sinne osastolle. Kaikki muut siellä on varmaan pitsisiipisiä anoreksiakeijuja ja minä oon ainut läski... Ja siellä on pakko syödä ja pitää sisällä. Itkettää. Lihon siellä. En ehdi laihduttaa enää ennen sitä... Silti syömistäkin enemmän pelkään niitä muita ihmisiä.
